Eilisillan myöhäisinä tunteina kokoontui kaksipäinen aivoriihi olohuoneessamme, aiheena Terhi ja sen tulevaisuus. Ehkä jotakin jopa saimme aikaiseksi, ainakin huimaa selkeytymistä omille ajatuksille ja niiden suunnalle oli havaittavissa.
En väitä että kaikki Mihin Seuraavaksi Tarttua ja Mikä Minusta Tulee Isona -otsikoiden alla vieläkään olisi täysin selvää, mutta tästä on oikein hyvä jatkaa eteenpäin.
- - -
Eilisen iltapäivän käytin kuunnellen tyttäreni 'omahoitajan' kuvauksia tytön päiväkotielämän sujuvuudesta ja oppimisesta. Nämä kehityskeskustelut tuntuvat menevän aina samalla kaavalla; 'minunko tyttöni?' ja 'ai ihanko se sellaistakin osaa?' sekä tietysti 'etteikö ikinä hermostu tai kiukuttele?' - ja lopulta uskon hoitajan sekoittaneen lapset toisiinsa.
No totuushan on että näin täydellisten vanhempien jälkeläisistä ei voi tullakaan mitään muuta kuin täydellisen sosiaalisia, fiksuja ja ketteriä lapsia - joten mitäs sitä ihmettelemään :D. Juuri näin.
Ilmassa on ollut pohdintaa siitä laittaakko tyttö hieman tavallista aiemmin koulunpenkille vaiko ei. Täytynee ottaa asioista selvää, varsin tyytyväinen olen siihen että nykyään suoraan päiväkodilta löytyvät hyvät yhteydet kaikenmaailman psykologeihin ja tutkijoihin - luotamme asiantuntijoiden lausuntoon.
Loppupeleissä olen niin kovin mielissäni siitä että molemmat tytöt ovat ennenkaikkea Lapsia. Letit pyörien ryntäämässä kohti touhuja ja seikkailuja, innoissaan ja avoimena suhtautuen kaikkeen uuteen ja vanhaan. Täysin koko sydämestään lapsi osoittaa tunteensa - oli se purkaus sitten maailman isoin itkupotkuraivari tai hellääkin hellämpi rutistuspusutushetki.
Nuo sydämet kun pystyisi puhtaana pitämään, siinä sitä haastetta riittämiin kahdelle aikuishahmolle.
- Terhi
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti