Ajatuskia

Ei, otsikossa ei ole kirjoitusvirhe. Tämä heti pois näin alkuun tieltä. Jos ajatukset ovat tuskaisempia kuin tavalliset maanantai-ajatukset, ne ovat ajatuskia.

Toisaalta taas tuskaiset ajatukset viittaavat johonkin suureen henkilökohtaiseen hämmennykseen tai kriisiin, ja usko tai älä ei nyt tunnu siltäkään. Kunhan koitan sohia mielessä pyöriviä aatoksia kauemmaksi, vaikka oikeasti niitä pitäisikin ajatella.

Huoli Ystävästä. Kuitenkin, ilo siitä että on Ystävä. Ja taas kauhean paha olla siitä syystä miten Ystävällä menee. Ihana tunne siitä että toinen sanoi tärkeäksi, että vaikka niin vähän aikaa on tunnettu niin kokee että olen Ystävä, todella. Ja samalla voisin räjäyttää pari seinää siitä hyvästä että tiedän liian hyvin kuinka kauheaa kaikki on toisella.

Täytynee avata liian pitkästä aikaa ihan oikea päiväkirja ja päästää sinne ulos kaikki kuultu ja nähty, ehkä sitä sitten saisi kaiken paremmin järjesteltyä päässäänkin. Niin hieno ja monipuolinen kuin tämä koko sähköinen / virtuaalinen / mikälieläinen maailma onkaan, niin kaikessa inhimillisyydessäni en pysty / aio / tahdo purkaa tänne ajatuksiani toisten elämästä niin että ne olisi suoraan tunnistettavissa, arvosteltavissa. Omani sille alttiiksi tuon useinkin, mutta kaikeksi onneksi tiedän kuinka harva näitä rivejä eksyy lukemaan joten sekään ei haittaa.

Jaarittelen. Kirjoitan näitäkin sanoja vain siksi ettei tarvitsisi kirjoittaa mitään oikeaa, jatkaa keskeneräisiä töitä. Ja kun piti taas päästä sanomaan jotain sanomatta itse asiaa. Äsh.

Oma maailma? Järjestyksessä, kai. Ainakin jos ei liikaa ajattele. Niin kai on hyvä? Miksi pitäisi liikaa analysoida? Joka hetki kun pysähdyn ajattelemaan ja tulkitsemaan sitä miten kaikki on, huomaan ettei kaikki ole ihan hyvin. En siis tee niin enää. (ainakaan hetkeen)

Terhi

Mielen inventaario

Asiat pitää laittaa järjestykseen, ehkä nimenomaan tärkeys-sellaiseen. Niinhän sitä sanotaan. Miten on ajatuksien laita? Pitääkö niitäkin säännöllisesti pöyhiä ja niputtaa, järjestellä ja lokeroida, heittää vanhoja ja kuluneita pois? Missä on silppuri joka tuhoaa sen kaiken moskan?

Olen ollut aina, ihan ihan niin kauan kuin muistan, hyvä laatikoimaan ajatuksia ja tunteita isoihin pahvilaatikoihin, jotka sitten puolestaan työnnetään mielen kellariin niin pimeään nurkkaan kuin mahdollista. Hyvä puoli tässä systeemissä on aina ollut se että vaikka mitä tapahtuisi, voi elämää jatkaa niinkuin kaikki edelleen olisi vallan ehyttä. Huono puoli, ehkä juuri se mikä lopulta romuttaa koko järjestelmän, on sitten se että nuo laatikkopinot tuppaavat kaatuilemaan ja levittävät sisältönsä aika-ajoin kuitenkin päivänvaloon.

Tästä olen vuosien aikana puhunut joillekin, kuullut monesti ettei 'niin oikein kannattaisi tehdä'. Paha juttu vain on se ettei tällaista järjestelmää oikein saa enää pysäytettyä. Menneiden tunteiden kaatopaikkaa kun ei noin vaan saa räjäytettyä ilmaan, jokainen laatikko kun olisi vuorollaan avattava ja käytävä perusteellisesti läpi. Riittääkö siihen yksi ihmiselämä?

Mietin jopa sitä että kaikkeen saattaisi edes välilisenä ratkaisuna olla kirjoittaminen. Antaisi kaiken vyöryä kynästä paperille, näppäimistöstä näytölle - silloin kaikki pääsisi kellarista ulos ja niitä voisi ehkä sitten ajan kanssa käydä läpi. Tähän toki vaadittaisiin juuri se mielentila jossa voit vain kirjoittaa tuntitolkulla suomatta lainkaan sen syvempiä ajatuksia sille mitä ja mistä kirjoitat.

Toisinaan kellarin laatikoista avautuu vain yksi kerrallaan, jokin minkä jo ihan todella luulit tuhonneesi. Sisältö jää pyörimään ja vaivaamaan, huomaat kulkevasi päivät läpi hienoisen sumun vallassa, mennyttä samalla mielessä uudelleen eläen. Miksi näin on? Miten jonkin asian saa käsiteltyä loppuun, niin ettei siihen enää ole mitään lisättävää? Missä on se piste?

Lupasin yhdestä tällaisesta kirjoittaa enemmänkin, antaa lopulta Ystävälle luettavaksi. Luottamusta se kysyy, sitä toki on. Pelkään silti. Pelkään että tuon jälkeen Ystävä tajuaa minusta jotain uutta, vaikka asioista onkin jo aikaa. Huomaa että olen kiero ja omituinen, ihmettelee muttei uskalla kysyä. Toisaalta pelkään myös että huomaan itse itsestäni jotain, tajuan että asiat olivat täysin eri tavalla kuin muistinkaan. Täytyy vain uskaltaa.

Pystyykö joku oikeasti sellaiseen? Työntämään tapahtuneet asiat kokonaan pois, tai käsittelemään ne juuri siinä ja sellaisina kuin ne eteen tulevat. Niin ettei koskaan enää niihin tarvitse palata, koskaan enää miettiä mitä jos? Miksi niin oli? Mitä se toinen ajatteli? Muistaako enää?

Jos joku sen osaa, kerro. Miten se tehdään? Ehkä minäkin olisin jälleen ehjempi.


- Terhi

Onnea kulta

Seitsemän vuotta sitten teit minusta Äidin, samalla ihmisen joka vihdoin ymmärsi elämän tarkoituksen. Onnea, äiti rakastaa Sinua mussukkani.

Terhi

Jotenkin surullinen

Enkä edes osaa tarkkaan sanoa miksi. Jotenkin on taas niin "yksin kaiken keskellä" -olo, enkä saa sitä pois. Välillä jo tuntui ihan kohtalaiselta kaikki, nyt taas tunnen olevani täysin pain in the ass muille jos edes yritän pitää yhteyttä tai hakea huomiota. Keneltäkään, mistään, kotoa tai kauempaa.

Kai sitä taas väkisin tippuu ulos yhteiskunnasta kun on kotona, lakkaa kiinnostamasta sen vähänkään vertaa ketään. No, tähän on toki jo totuttu - ei uutta auringon alla.

T