Se että virtuaalimaailmassa sanoo ääneen 'nyt on jo pari päivää ollut parempi olo' tarkoittanee suoraa manausta ja pirujen maalausta seinille. Näin se on nähtävä.
Aamusta saakka olo tuntunut tutun tahmealta, mikään määrä kofeiinia-vitamiineja-Molkosania ei keikauta oloa parempaan suuntaan. Ja kun ei se ole edes perusväsymys mikä painaa, vaan armoton vitutus kaikkea kohtaan ja julmettoman lyhyt pinna.
Toki juuri tällaisena päivänä pienin meni päiväunilleen vasta nyt kellon lähennellessä neljää, ja on koko päivän kränännyt jotakin selittämätöntä. Juuri tänään keskimmäinen on päättänyt nurista useammankin kerran joka asiasta, vaikka sentään askarreltiin ja vein pihalle. Juuri tänään eskarineiti on poikkeuksellisen väsykiukku eskarista haettaessa ja tietenkin me neljä yhdessä muodostamme täten mahtavan hyvääntuulisen porukan.
Kun joku edes kertoisi Miksi? Miksi jo liian pitkään on olo ollut tämä; hetkittäisiäkin hyvänolon päiviä seuraa taas kymmenen huonompaa. Onko lopullisesti todettava että päässäni todellakin on jotain vikaa? Voiko sen korjata? Johtuuko tämä hormoneista? Imetys-sellaisista, vai ihan perus-sellaisista? Voiko sille tehdä jotain?
tiistai 18. elokuuta 2009
maanantai 17. elokuuta 2009
Sateen tuomaa
Suloisen kuuloinen sade ropisee ikkunoihin, ja samalla aurinkokin kurkkii pilvien takaa. Olohuoneessa kaikuu oman naputteluni seurana toinen; lähinnä hiiren klikkailuista koostuva tasainen napsutus - keskimmäinen ipanoistanihan se siinä tohkeissaan. Pukee prinssejä ja prinsessoja, välillä kokkaa ruoanlaittopeleissä ja palaa taas pian pukeutumispelien joukkoon. Koukussa, onhan tuo - onneksi kotona on kaksi konetta ;). Nähtäväksi jää riittävätkö nämäkään pian, neljä koneenkäyttäjää perheessä johtaa varmasti pian lisäkoneiden hankintaan.
Mieli tekisi sanoa kuinka aika on kulunut nopeasti, eikä tajuakaan kuinka pian on viimeiset 8kk kuluneet. Mutta toisaalta siltä ei kuitenkaan tunnu, olen tainnut useammat hetket elää niin tunteella ja painokkaasti että jokaisen hetken on ehtinyt huomaamaan.
Luin edellisestä postauksestani kohdan 'odottaa haasteellinen työ johon palata', ja naurahdin. Niin vain taantuman kylmä koura kaapaisi siitäkin ajatuksesta osan pois, antaen pari tylyä vaihtoehtoa: siirtyä Helsingin toimipisteeseen jatkamaan tuota saavutettua omaa uraa tai jatkaa kotikaupungissa toisia, erilaisia töitä tavan riviläisenä. Kyllä, itkin tuon puhelun jälkeen. Kirosin ja haukuin ja solvasin, ärisin ja värisin. Tunsin itseni epäonnistujaksi, huonoksi äidiksi ja ihmiseksi. Kunnes yritin rauhoittua, punnitsin vaihtoehdot.
Uran jatkaminen Helsingissä ei tietenkään kuulosta lainkaan pahalta vaihtoehdolta, jonkun mielestä kai jopa loistavaltakin. Mutta kun lisää yhtälöön kolme lasta ja työmatkojen tuomat pari-kolme tuntia lisää pituutta työpäiviin ei se enää tunnukaan järin hohdokkaalta vaihtoehdolta. Lapsilleni en sitä tekisi koskaan; siirtyisi 24h/vrk -äidistä 'nähdään kun ehditään' -äidiksi hetkessä.
Kakkosvaihtoehto tuntui sekin pelkästään pahalta, olisin niin mieluusti valinnut sen kolmannen jota ei ollut: paluun vanhaan työympäristöön ja niiden huippukuvioihin.
Mitä sitten lopulta valitsin? Vaihtoehdoista sen parhaan, omani. Jään vielä kotiin, annan lapsien kasvaa ja olen jopa kotona isoimman aloittaessa koulutiensä ensi syksynä. Kuljetan isompia eskarin ja kerhojen väliä pienin mukanani ja loput ajasta touhutaan mitä keksitään.
Toki tämä valinta tuo väistämättä eteen taas karsimista totutuista heräteostoksista ja asunnonvaihdossuunnitelmien tarkennusta tai jopa lykkäystä. Mutta olen vihdoin tajunnut että äitiys on kuin onkin ensisijainen ja tärkein tehtäväni, tehtävä jota ei todellakaan voi siirtää sivuun odottamaan tai hoitaa kun ehtii. Tiivistyksenä täytyy sanoa, että kaikki kääntyi lopulta juuri niin kuin piti :)
---
Muutoin viimeaikoina olen joutunut taas etsimään itseäni, ehken kokonaan vielä löytänyt mutta hitusen paremmalla suunnalla ollaan. Selittämätön väsymys on seurannut aivan turhan pitkään, samoin alati kasvava inho omaa (jälleen kerran) muuttunutta kroppaa kohtaan. Pakko vain kiskoa jättimäistä härkää sarvista ja alkaa karistamaan ongelmaa kerrallaan. Ehkä tästä vielä hyvä tulee, aina en jaksa uskoa. Koskaan en ole itseeni täysin tyytyväinen ollut, mutta tällainen jatkuva inhoaminen on lannistavampaa kuin mikään.
Muutaman päivän sisään on jo pientä parannusta ollut havaittavissa, ja olo on jo hitusen pirteämpi. Turhaan tulee vain jo pohdittua tulevaa talvea; pahentaako lisääntyvä pimeys taas olon vai auttaako väistyvä aurinko peittämään ongelmat?
Kesti 27 vuotta tajuta että itse olen itseni pahin (ja ainoa) vihollinen. Itsestään ei kuitenkaan eroon pääse, täytynee pikkuhiljaa opetella rakastamaan. Tai edes hyväksymään.
- Terhi
Mieli tekisi sanoa kuinka aika on kulunut nopeasti, eikä tajuakaan kuinka pian on viimeiset 8kk kuluneet. Mutta toisaalta siltä ei kuitenkaan tunnu, olen tainnut useammat hetket elää niin tunteella ja painokkaasti että jokaisen hetken on ehtinyt huomaamaan.
Luin edellisestä postauksestani kohdan 'odottaa haasteellinen työ johon palata', ja naurahdin. Niin vain taantuman kylmä koura kaapaisi siitäkin ajatuksesta osan pois, antaen pari tylyä vaihtoehtoa: siirtyä Helsingin toimipisteeseen jatkamaan tuota saavutettua omaa uraa tai jatkaa kotikaupungissa toisia, erilaisia töitä tavan riviläisenä. Kyllä, itkin tuon puhelun jälkeen. Kirosin ja haukuin ja solvasin, ärisin ja värisin. Tunsin itseni epäonnistujaksi, huonoksi äidiksi ja ihmiseksi. Kunnes yritin rauhoittua, punnitsin vaihtoehdot.
Uran jatkaminen Helsingissä ei tietenkään kuulosta lainkaan pahalta vaihtoehdolta, jonkun mielestä kai jopa loistavaltakin. Mutta kun lisää yhtälöön kolme lasta ja työmatkojen tuomat pari-kolme tuntia lisää pituutta työpäiviin ei se enää tunnukaan järin hohdokkaalta vaihtoehdolta. Lapsilleni en sitä tekisi koskaan; siirtyisi 24h/vrk -äidistä 'nähdään kun ehditään' -äidiksi hetkessä.
Kakkosvaihtoehto tuntui sekin pelkästään pahalta, olisin niin mieluusti valinnut sen kolmannen jota ei ollut: paluun vanhaan työympäristöön ja niiden huippukuvioihin.
Mitä sitten lopulta valitsin? Vaihtoehdoista sen parhaan, omani. Jään vielä kotiin, annan lapsien kasvaa ja olen jopa kotona isoimman aloittaessa koulutiensä ensi syksynä. Kuljetan isompia eskarin ja kerhojen väliä pienin mukanani ja loput ajasta touhutaan mitä keksitään.
Toki tämä valinta tuo väistämättä eteen taas karsimista totutuista heräteostoksista ja asunnonvaihdossuunnitelmien tarkennusta tai jopa lykkäystä. Mutta olen vihdoin tajunnut että äitiys on kuin onkin ensisijainen ja tärkein tehtäväni, tehtävä jota ei todellakaan voi siirtää sivuun odottamaan tai hoitaa kun ehtii. Tiivistyksenä täytyy sanoa, että kaikki kääntyi lopulta juuri niin kuin piti :)
---
Muutoin viimeaikoina olen joutunut taas etsimään itseäni, ehken kokonaan vielä löytänyt mutta hitusen paremmalla suunnalla ollaan. Selittämätön väsymys on seurannut aivan turhan pitkään, samoin alati kasvava inho omaa (jälleen kerran) muuttunutta kroppaa kohtaan. Pakko vain kiskoa jättimäistä härkää sarvista ja alkaa karistamaan ongelmaa kerrallaan. Ehkä tästä vielä hyvä tulee, aina en jaksa uskoa. Koskaan en ole itseeni täysin tyytyväinen ollut, mutta tällainen jatkuva inhoaminen on lannistavampaa kuin mikään.
Muutaman päivän sisään on jo pientä parannusta ollut havaittavissa, ja olo on jo hitusen pirteämpi. Turhaan tulee vain jo pohdittua tulevaa talvea; pahentaako lisääntyvä pimeys taas olon vai auttaako väistyvä aurinko peittämään ongelmat?
Kesti 27 vuotta tajuta että itse olen itseni pahin (ja ainoa) vihollinen. Itsestään ei kuitenkaan eroon pääse, täytynee pikkuhiljaa opetella rakastamaan. Tai edes hyväksymään.
- Terhi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
