Suhteellisuusteorioitsemista

Mikä määrää lopulta ihmisessä moraalin, sen määrän ja luonteen? Toiset kun ovat rakkaimmilleen uskollisia vain siksi että 'niin kuuluu tehdä', toiset siksi että rakastamaansa ihmistä ei halua satuttaa, ja kolmannet siksi kun toisen pettäminen on jo pelkästään ajatuksena niin vastenmielinen ettei se tule kysymykseenkään.  Mikä sanelee sen miten asia kenenkin kohdalla menee?


Varsinkin kun nykyään itse elää uskollisessa parisuhteessa joka on alkanut jo kohta kymmenen vuotta sitten, tulee mietittyä toisinaan miksi toisten kohdalla lipsuminen on niin helppoa. Edes oma niin sanottu aiempi elämä vähemmän uskollisena ihmisenä ei aina auta asiaa miettiessä. Itse pistää monet asiat vain sen piikkiin miten paljon nuorempi ja typerämpi silloin oli, miten paljon vähemmän tiesi ja miten vähän sitä arvosti silloin itseäänkin. Jotenkin sitä automaattisesti tulee ajateltua että ihminen kasvaessaan oppii enemmän myös siitä miten itseään ja toisiaan Oikeasti pitäisi kohdella.


Kuulen jatkuvasti erilaisia syy-ja-seuraus -selityksiä, joilla on ehkä hyvä paikkailla omaa repaleista omaatuntoa. Kuitenkin ne kaikki päättyvät tarkemmin analysoitaessa siihen yhteen ja samaan lopputulemaan; ihminen ei itse ole tarpeeksi vahva. Vahvuutta tarvitaan siihen että itse ymmärrät saattaa asiat nykyisessä suhteessa päätökseen, jos kerran yhteistä tulevaisuutta ei ole. Vahvuutta tarvitaan siihen että osaat pitää omasta itsestäsi ja ehjyydestäsi kiinni, kaikkein eniten kun nämä asiat aina satuttavat omaa sydäntä.


Toisaalta koko saarnaaminen ja paasaaminen on täysin yhtä tyhjän kanssa, jokaisen kun pitää nämäkin asiat aivan itse tajuta ja oppia. Kunhan nyt on mukava lätistä ihan vakavastikin :P


Terhi (...ja liikaa kahvia)

 

Mistä se iskee?

Melankolia. Harmaus. Ei synkkyys, ei masennus, ei epätoivo. Surullisuuskin kai. Ajoittain yllättävä nippu tunnetiloja jotka eivät ole sieltä pirteimmästä päästä. Usein riittää tietty biisi, helpoimmat mainittavat Snow Patrolin Run tai SMG:n Lopulta olemme kuitenkin yksin, Zen Cafén Todella Kauniista puhumattakaan. Aivan sama mistä nuo laulut kertovat, kaikki riippuu tunteesta jotka ne nostavat pintaan kun sopivalla hetkellä soivat.


Onko siinä melankoliaan uppoutumisessa sitten jotain väärää tai huonoa? Äkkiä ajateltuna ei tietenkään, mutta toisaalta taas riippuu täysin tilanteesta. Hitusen hankala selittää arkisena maanantai-aamupäivänä esikoiselle miten mukava olisi keskustella siitä miten luokkakaveri hermostui matikankokeessa mutta kun äiti on nyt vähän mietteissään. 


Mitähän ne mietteet sitten ovat? Periaatteessa jos ne listaisi ajatusvirtana ylös, voisi jopa saada aivan täysin väärän kuvan Minusta. Typerästi sanottu, ajatusvirran kun pitäisi nimenomaan olla sitä minuinta minää. Ja jos totta puhutaan niin nämä satunnaiset kirjoitukseni ovat sitä ajatusvirtaa lähes puhtaimmillaan, eipä näitä tule editoitua tai näihin jäädä pilkun paikkaa miettimään. Pitäisikö?


Jos ei itselleen osaa tai uskalla ajatuksiaan paljastaa, kenelleköhän sitten? En ymmärrä mitä pelättävää on. En sentään tietääkseni suunnittele terrorristista iskua tai muuta kovinkaan tuhoisaa. Kunhan heittelen pääni sisälle varastoituja muistojen ja mietteiden laatikoita sinne ja tänne, koitan purkaa pois ne joita ei muka enää tarvita.


Usein tulee ihmeteltyä miten elävät ne ihmiset jotka eivät muka koskaan muistele menneitä? Jotka eivät ikinä jää pyörittelemään mielessään koettuja tunteita ja ajatuksia, vaikka niistä olisikin aikaa tai vaikka ne olisivatkin niinsanotusti merkityksettömiä nykyhetki huomioiden? Ovatko näin elävät ihmiset muita köyhempiä vai rikkaampia?


Olisi toisaalta upea osata työntää mielestään täysin pois jotkin eletyt ja koetut asiat, jättää ne täysin huomioimatta. Niin mielelläni deletoisin osan kaikesta eletystä kuormasta, en kaipailisi perään. Mutta sitten taas jään pohtimaan sitä tosiasiaa että kaikki se on tehnyt minusta juuri sen ihmisen joka olen nyt. Jos jotakin (ihan hetkellistäkin) välistä poistetaan pysyvästi, pyyhitään jäljettömiin, jääkö jotakin oleellista minustakin pois?


Jos sieluni ja sydämeni läpivalaistaisiin, löytyisi iso kasa kaikenkokoisia jälkiä aina pikku naarmuista isoihin arpiin. Avonaisia, edelleen vuotavia haavoja tuskin löytyisi ainakaan helposti, ja kaikesta kuultaisi päällimmäisenä jatkuva parantuminen. En koskaan lakkaa tekemästä virheitä, enkä koskaan tule olemaan valmis, mutta Luojalle kiitos olen kai viimeinkin oppinut oppimaan. 

Jos olet siinä juuri Nyt, kerro mitä ajattelet. Sensuroimatta.

Terhi.