Ainoa ihminen koskaan jonka toivoisin olevan kuollut.
Et ole, muuten et tulisi uniini - en milloinkaan näe unia kuolleista ihmisistä. Ainoa joka koskaan on niin paljon satuttanut, pettänyt, luullut välittävänsä, satuttanut lisää, ollut Paha. Joka tiesi tasan tarkkaan miten paljon väärin teki, tuskin kuitenkaan miksi. Eikä tainnut ymmärtää myöhemminkään, se ehkä kaikkein pahinta. Tietäisit edes mitä teit, miettisit surkean elämäsi jokainen hetki miten paljon tuhosit ja olit tuhota vieläkin enemmän.
Koskaan et ole kärsinyt tarpeeksi, surkea mitätön elämäsi ei siihen riitä.
Voisiko jonkun kohdan muistoistaan deletoida, vaikka ihan heti?
torstai 3. joulukuuta 2009
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
Muistatko?
Muistatko kun meinasi tulla kinaa siitä mitä tehdään? Aikaa oli, tekemistä oli vaikea keksiä tai paikkoja jonne mennä. Ajeltiin silti yössä satoja kilometrejä kahville Jonnekin, radiosta tuli huonoa musiikkia mutta seura oli parasta.
Muistatko kun käytiin kaupassa? Notkuttiin siellä täällä ja hyödynnettiin maistattajien antimet. Valittiin extrahyviä suklaakeksejä kahvin kanssa naposteltavaksi.
Muistatko kun myöhästyttiin Stenvallin taidenäyttelystä hetkisen kun oli parempaa tekemistä?
Muistatko kun pelattiin lautapelejä niin myöhään ettei silmät pysyneet auki?
Muistatko kun käveltiin pitkin kaupunkia näyteikkunoita katsellen ja kaikkea ihmetellen?
Muistatko kun luettiin vauvakirja hiirenkorville miettien mitä Pieni tekee sillä hetkellä vatsassa ja myöhemmin sen ulkopuolella?
Muistatko kun otit illalla kainaloon katsomaan keskinkertaista tv-sarjaa tai lukemaan sarjakuvia?
Muistatko sen kun vielä kerroit siitä mitä ajattelet, miten päivä on mennyt, mitä kenellekin kuuluu ja mitä mistäkin olit mieltä?
Muistatko kun vielä nukahdettiin vierekkäin?
Muistatko sen kun vielä välitit?
Muistatko kun käytiin kaupassa? Notkuttiin siellä täällä ja hyödynnettiin maistattajien antimet. Valittiin extrahyviä suklaakeksejä kahvin kanssa naposteltavaksi.
Muistatko kun myöhästyttiin Stenvallin taidenäyttelystä hetkisen kun oli parempaa tekemistä?
Muistatko kun pelattiin lautapelejä niin myöhään ettei silmät pysyneet auki?
Muistatko kun käveltiin pitkin kaupunkia näyteikkunoita katsellen ja kaikkea ihmetellen?
Muistatko kun luettiin vauvakirja hiirenkorville miettien mitä Pieni tekee sillä hetkellä vatsassa ja myöhemmin sen ulkopuolella?
Muistatko kun otit illalla kainaloon katsomaan keskinkertaista tv-sarjaa tai lukemaan sarjakuvia?
Muistatko sen kun vielä kerroit siitä mitä ajattelet, miten päivä on mennyt, mitä kenellekin kuuluu ja mitä mistäkin olit mieltä?
Muistatko kun vielä nukahdettiin vierekkäin?
Muistatko sen kun vielä välitit?
lauantai 26. syyskuuta 2009
Me like
Pelon vastakohdaksi asioita joista ihan oikean oikeasti tykkään:
...lapsista - ainakin omistani ;)
...syksystä, kirpeästä syysilmasta kun oikeasti saa laittaa jo hitusen paksumpaa paitaa päälle ja sormet meinaa paleltua. Ei väliä paistaako vai sataako.
...kahvista. Niin se vaan on.
...suklaarusinoista. Koukussa, jäävät syömättä vain jos jäävät kauppaan.
...siitä hetkestä kun keskellä päivää on joka ipana päivälevoillaan ja ihan oikeasti on se muutama minuutti Rauhalliseen kahvikupolliseen. Näitä hetkiä on enää häviävän harvoin.
...siitä kun pienin konttaa luokse ja nykii puntista pyytäen syliin.
...siitä kun on isompien kanssa kauppareissulla ja kaikki vaan naurattaa.
...istua äidin kanssa kahvilla ja rupatella niitä näitä. Tämäkin onnistuu harmittavan harvoin ilman taustamelua ;)
...piikitellä siskoa ihan pilke silmäkulmassa.
...pienistä koukuttavista netti- tai puhelinpeleistä.
...hameista.
...puhtaan pyykin tuoksusta.
...antaa lahjoja.
...pitkästä suihkusta.
...siitä että tulevaisuus olikin parempi miltä se vielä menneisyydessä näytti.
...lapsista - ainakin omistani ;)
...syksystä, kirpeästä syysilmasta kun oikeasti saa laittaa jo hitusen paksumpaa paitaa päälle ja sormet meinaa paleltua. Ei väliä paistaako vai sataako.
...kahvista. Niin se vaan on.
...suklaarusinoista. Koukussa, jäävät syömättä vain jos jäävät kauppaan.
...siitä hetkestä kun keskellä päivää on joka ipana päivälevoillaan ja ihan oikeasti on se muutama minuutti Rauhalliseen kahvikupolliseen. Näitä hetkiä on enää häviävän harvoin.
...siitä kun pienin konttaa luokse ja nykii puntista pyytäen syliin.
...siitä kun on isompien kanssa kauppareissulla ja kaikki vaan naurattaa.
...istua äidin kanssa kahvilla ja rupatella niitä näitä. Tämäkin onnistuu harmittavan harvoin ilman taustamelua ;)
...piikitellä siskoa ihan pilke silmäkulmassa.
...pienistä koukuttavista netti- tai puhelinpeleistä.
...hameista.
...puhtaan pyykin tuoksusta.
...antaa lahjoja.
...pitkästä suihkusta.
...siitä että tulevaisuus olikin parempi miltä se vielä menneisyydessä näytti.
perjantai 18. syyskuuta 2009
maanantai 14. syyskuuta 2009
Pelkään...
Luulin joskus etten pelkää enää mitään, mutta viime päivinä olen joutunut ymmärtämään että lopulta pelkään aika paljon.
Pelkään...
...että kaikki nämä ajatelemattomuuttani kerätyt kilot jäävätkin pidemmäksi aikaa
...ettei lasten terveys kestäkään yhtä huolettomana kuin tähän asti
...ettei talous pysy pystyssä
...etten koskaan saa tietää mikä on vialla
...sitä kun viimeisen henkäyksen aika tulee - olenko saanut vastauksen kaikkeen ennen sitä, mitä kaikkea jää kesken?
Pelkään...
...että kaikki nämä ajatelemattomuuttani kerätyt kilot jäävätkin pidemmäksi aikaa
...ettei lasten terveys kestäkään yhtä huolettomana kuin tähän asti
...ettei talous pysy pystyssä
...etten koskaan saa tietää mikä on vialla
...sitä kun viimeisen henkäyksen aika tulee - olenko saanut vastauksen kaikkeen ennen sitä, mitä kaikkea jää kesken?
perjantai 11. syyskuuta 2009
Sisältä kylmä
...mutten haluaisi olla. Niin monta kertaa päättänyt etten anna vaikuttaa, että uskon silti Sinun välittävän vielä Oikeastikin. Alkaa vain olla vähän turhan vaikeaa.
Eniten sattuu etäisyys. Se kun on toiselle kuin ilmaa, turhan usein ja välillä jatkuvastikin. Tiedän että olen ollut äärimmäisen vaikea kanssaelettävä jo pidempään, ja tahtoisin niin sysätä kaiken vain 9kk:n nukkumattomuuden ja hormonien piikkiin. Mutta turha niitä on syyttää, tiedän täsmälleen miten ajattelet; ne ovat vain tekosyy ja itsensä täytyy pystyä hillitsemään.
Haluaisin vain niin kovasti nähdä millainen itse olet samanlaisessa tilanteessa, ehkä sitten oppisit jotakin.
Sanoin jo aiemmin; tähän ei olisi pitänyt ryhtyä. Sinä kai sen jo ennalta arvasitkin, minä luulin että kaikki voisi olla toisin. Luulin että nyt ymmärtäisit, luulin niin paljon väärin. Mutta tuo kolmas täydellinen pieni on silti Kaikkein Tärkein nyt, aivan niinkuin kaksi muutakin. Jos 6- ja 4-vuotiaat ymmärtävät käsitteen 'äiti on nyt vähän väsynyt', on hassua ettet Sinä sitä ymmärrä. Ehkä johtuu siitä että ovat tätä empaattisempaa sukupuolta.
Niin monta kertaa olen toivonut - pyytänyt - odottanut päästä lähelle. Viereen. Saanut siinä ehkä hetken ollakin, mutta tullut sitten lähes tönäistyä pois huomattuasi ettei se sitten johdakaan mihinkään muuhun. Tämä on loputon kierre, ymmärrän sen nyt: ilman läheisyyttä minä en halua enkä aio haluta Mitään Muuta - sinä taas et 'anna' ripaustakaan läheisyyttä ennenkuin olet saanut myös muuta.
Asiaa on täysin turha perustella fyysisten asioiden valossa, sillä suurin fyysinen tekijä on korvien välissä. Tai sitten ehkä siinä rinnan kohdalla, vasemmalla puolella. Sieltä olet minut tainnut pudottaa jo hyvän aikaa sitten.
Surullisinta on etten voi kuin odottaa.
Eniten sattuu etäisyys. Se kun on toiselle kuin ilmaa, turhan usein ja välillä jatkuvastikin. Tiedän että olen ollut äärimmäisen vaikea kanssaelettävä jo pidempään, ja tahtoisin niin sysätä kaiken vain 9kk:n nukkumattomuuden ja hormonien piikkiin. Mutta turha niitä on syyttää, tiedän täsmälleen miten ajattelet; ne ovat vain tekosyy ja itsensä täytyy pystyä hillitsemään.
Haluaisin vain niin kovasti nähdä millainen itse olet samanlaisessa tilanteessa, ehkä sitten oppisit jotakin.
Sanoin jo aiemmin; tähän ei olisi pitänyt ryhtyä. Sinä kai sen jo ennalta arvasitkin, minä luulin että kaikki voisi olla toisin. Luulin että nyt ymmärtäisit, luulin niin paljon väärin. Mutta tuo kolmas täydellinen pieni on silti Kaikkein Tärkein nyt, aivan niinkuin kaksi muutakin. Jos 6- ja 4-vuotiaat ymmärtävät käsitteen 'äiti on nyt vähän väsynyt', on hassua ettet Sinä sitä ymmärrä. Ehkä johtuu siitä että ovat tätä empaattisempaa sukupuolta.
Niin monta kertaa olen toivonut - pyytänyt - odottanut päästä lähelle. Viereen. Saanut siinä ehkä hetken ollakin, mutta tullut sitten lähes tönäistyä pois huomattuasi ettei se sitten johdakaan mihinkään muuhun. Tämä on loputon kierre, ymmärrän sen nyt: ilman läheisyyttä minä en halua enkä aio haluta Mitään Muuta - sinä taas et 'anna' ripaustakaan läheisyyttä ennenkuin olet saanut myös muuta.
Asiaa on täysin turha perustella fyysisten asioiden valossa, sillä suurin fyysinen tekijä on korvien välissä. Tai sitten ehkä siinä rinnan kohdalla, vasemmalla puolella. Sieltä olet minut tainnut pudottaa jo hyvän aikaa sitten.
Surullisinta on etten voi kuin odottaa.
tiistai 18. elokuuta 2009
Tulihan sanottua
Se että virtuaalimaailmassa sanoo ääneen 'nyt on jo pari päivää ollut parempi olo' tarkoittanee suoraa manausta ja pirujen maalausta seinille. Näin se on nähtävä.
Aamusta saakka olo tuntunut tutun tahmealta, mikään määrä kofeiinia-vitamiineja-Molkosania ei keikauta oloa parempaan suuntaan. Ja kun ei se ole edes perusväsymys mikä painaa, vaan armoton vitutus kaikkea kohtaan ja julmettoman lyhyt pinna.
Toki juuri tällaisena päivänä pienin meni päiväunilleen vasta nyt kellon lähennellessä neljää, ja on koko päivän kränännyt jotakin selittämätöntä. Juuri tänään keskimmäinen on päättänyt nurista useammankin kerran joka asiasta, vaikka sentään askarreltiin ja vein pihalle. Juuri tänään eskarineiti on poikkeuksellisen väsykiukku eskarista haettaessa ja tietenkin me neljä yhdessä muodostamme täten mahtavan hyvääntuulisen porukan.
Kun joku edes kertoisi Miksi? Miksi jo liian pitkään on olo ollut tämä; hetkittäisiäkin hyvänolon päiviä seuraa taas kymmenen huonompaa. Onko lopullisesti todettava että päässäni todellakin on jotain vikaa? Voiko sen korjata? Johtuuko tämä hormoneista? Imetys-sellaisista, vai ihan perus-sellaisista? Voiko sille tehdä jotain?
Aamusta saakka olo tuntunut tutun tahmealta, mikään määrä kofeiinia-vitamiineja-Molkosania ei keikauta oloa parempaan suuntaan. Ja kun ei se ole edes perusväsymys mikä painaa, vaan armoton vitutus kaikkea kohtaan ja julmettoman lyhyt pinna.
Toki juuri tällaisena päivänä pienin meni päiväunilleen vasta nyt kellon lähennellessä neljää, ja on koko päivän kränännyt jotakin selittämätöntä. Juuri tänään keskimmäinen on päättänyt nurista useammankin kerran joka asiasta, vaikka sentään askarreltiin ja vein pihalle. Juuri tänään eskarineiti on poikkeuksellisen väsykiukku eskarista haettaessa ja tietenkin me neljä yhdessä muodostamme täten mahtavan hyvääntuulisen porukan.
Kun joku edes kertoisi Miksi? Miksi jo liian pitkään on olo ollut tämä; hetkittäisiäkin hyvänolon päiviä seuraa taas kymmenen huonompaa. Onko lopullisesti todettava että päässäni todellakin on jotain vikaa? Voiko sen korjata? Johtuuko tämä hormoneista? Imetys-sellaisista, vai ihan perus-sellaisista? Voiko sille tehdä jotain?
maanantai 17. elokuuta 2009
Sateen tuomaa
Suloisen kuuloinen sade ropisee ikkunoihin, ja samalla aurinkokin kurkkii pilvien takaa. Olohuoneessa kaikuu oman naputteluni seurana toinen; lähinnä hiiren klikkailuista koostuva tasainen napsutus - keskimmäinen ipanoistanihan se siinä tohkeissaan. Pukee prinssejä ja prinsessoja, välillä kokkaa ruoanlaittopeleissä ja palaa taas pian pukeutumispelien joukkoon. Koukussa, onhan tuo - onneksi kotona on kaksi konetta ;). Nähtäväksi jää riittävätkö nämäkään pian, neljä koneenkäyttäjää perheessä johtaa varmasti pian lisäkoneiden hankintaan.
Mieli tekisi sanoa kuinka aika on kulunut nopeasti, eikä tajuakaan kuinka pian on viimeiset 8kk kuluneet. Mutta toisaalta siltä ei kuitenkaan tunnu, olen tainnut useammat hetket elää niin tunteella ja painokkaasti että jokaisen hetken on ehtinyt huomaamaan.
Luin edellisestä postauksestani kohdan 'odottaa haasteellinen työ johon palata', ja naurahdin. Niin vain taantuman kylmä koura kaapaisi siitäkin ajatuksesta osan pois, antaen pari tylyä vaihtoehtoa: siirtyä Helsingin toimipisteeseen jatkamaan tuota saavutettua omaa uraa tai jatkaa kotikaupungissa toisia, erilaisia töitä tavan riviläisenä. Kyllä, itkin tuon puhelun jälkeen. Kirosin ja haukuin ja solvasin, ärisin ja värisin. Tunsin itseni epäonnistujaksi, huonoksi äidiksi ja ihmiseksi. Kunnes yritin rauhoittua, punnitsin vaihtoehdot.
Uran jatkaminen Helsingissä ei tietenkään kuulosta lainkaan pahalta vaihtoehdolta, jonkun mielestä kai jopa loistavaltakin. Mutta kun lisää yhtälöön kolme lasta ja työmatkojen tuomat pari-kolme tuntia lisää pituutta työpäiviin ei se enää tunnukaan järin hohdokkaalta vaihtoehdolta. Lapsilleni en sitä tekisi koskaan; siirtyisi 24h/vrk -äidistä 'nähdään kun ehditään' -äidiksi hetkessä.
Kakkosvaihtoehto tuntui sekin pelkästään pahalta, olisin niin mieluusti valinnut sen kolmannen jota ei ollut: paluun vanhaan työympäristöön ja niiden huippukuvioihin.
Mitä sitten lopulta valitsin? Vaihtoehdoista sen parhaan, omani. Jään vielä kotiin, annan lapsien kasvaa ja olen jopa kotona isoimman aloittaessa koulutiensä ensi syksynä. Kuljetan isompia eskarin ja kerhojen väliä pienin mukanani ja loput ajasta touhutaan mitä keksitään.
Toki tämä valinta tuo väistämättä eteen taas karsimista totutuista heräteostoksista ja asunnonvaihdossuunnitelmien tarkennusta tai jopa lykkäystä. Mutta olen vihdoin tajunnut että äitiys on kuin onkin ensisijainen ja tärkein tehtäväni, tehtävä jota ei todellakaan voi siirtää sivuun odottamaan tai hoitaa kun ehtii. Tiivistyksenä täytyy sanoa, että kaikki kääntyi lopulta juuri niin kuin piti :)
---
Muutoin viimeaikoina olen joutunut taas etsimään itseäni, ehken kokonaan vielä löytänyt mutta hitusen paremmalla suunnalla ollaan. Selittämätön väsymys on seurannut aivan turhan pitkään, samoin alati kasvava inho omaa (jälleen kerran) muuttunutta kroppaa kohtaan. Pakko vain kiskoa jättimäistä härkää sarvista ja alkaa karistamaan ongelmaa kerrallaan. Ehkä tästä vielä hyvä tulee, aina en jaksa uskoa. Koskaan en ole itseeni täysin tyytyväinen ollut, mutta tällainen jatkuva inhoaminen on lannistavampaa kuin mikään.
Muutaman päivän sisään on jo pientä parannusta ollut havaittavissa, ja olo on jo hitusen pirteämpi. Turhaan tulee vain jo pohdittua tulevaa talvea; pahentaako lisääntyvä pimeys taas olon vai auttaako väistyvä aurinko peittämään ongelmat?
Kesti 27 vuotta tajuta että itse olen itseni pahin (ja ainoa) vihollinen. Itsestään ei kuitenkaan eroon pääse, täytynee pikkuhiljaa opetella rakastamaan. Tai edes hyväksymään.
- Terhi
Mieli tekisi sanoa kuinka aika on kulunut nopeasti, eikä tajuakaan kuinka pian on viimeiset 8kk kuluneet. Mutta toisaalta siltä ei kuitenkaan tunnu, olen tainnut useammat hetket elää niin tunteella ja painokkaasti että jokaisen hetken on ehtinyt huomaamaan.
Luin edellisestä postauksestani kohdan 'odottaa haasteellinen työ johon palata', ja naurahdin. Niin vain taantuman kylmä koura kaapaisi siitäkin ajatuksesta osan pois, antaen pari tylyä vaihtoehtoa: siirtyä Helsingin toimipisteeseen jatkamaan tuota saavutettua omaa uraa tai jatkaa kotikaupungissa toisia, erilaisia töitä tavan riviläisenä. Kyllä, itkin tuon puhelun jälkeen. Kirosin ja haukuin ja solvasin, ärisin ja värisin. Tunsin itseni epäonnistujaksi, huonoksi äidiksi ja ihmiseksi. Kunnes yritin rauhoittua, punnitsin vaihtoehdot.
Uran jatkaminen Helsingissä ei tietenkään kuulosta lainkaan pahalta vaihtoehdolta, jonkun mielestä kai jopa loistavaltakin. Mutta kun lisää yhtälöön kolme lasta ja työmatkojen tuomat pari-kolme tuntia lisää pituutta työpäiviin ei se enää tunnukaan järin hohdokkaalta vaihtoehdolta. Lapsilleni en sitä tekisi koskaan; siirtyisi 24h/vrk -äidistä 'nähdään kun ehditään' -äidiksi hetkessä.
Kakkosvaihtoehto tuntui sekin pelkästään pahalta, olisin niin mieluusti valinnut sen kolmannen jota ei ollut: paluun vanhaan työympäristöön ja niiden huippukuvioihin.
Mitä sitten lopulta valitsin? Vaihtoehdoista sen parhaan, omani. Jään vielä kotiin, annan lapsien kasvaa ja olen jopa kotona isoimman aloittaessa koulutiensä ensi syksynä. Kuljetan isompia eskarin ja kerhojen väliä pienin mukanani ja loput ajasta touhutaan mitä keksitään.
Toki tämä valinta tuo väistämättä eteen taas karsimista totutuista heräteostoksista ja asunnonvaihdossuunnitelmien tarkennusta tai jopa lykkäystä. Mutta olen vihdoin tajunnut että äitiys on kuin onkin ensisijainen ja tärkein tehtäväni, tehtävä jota ei todellakaan voi siirtää sivuun odottamaan tai hoitaa kun ehtii. Tiivistyksenä täytyy sanoa, että kaikki kääntyi lopulta juuri niin kuin piti :)
---
Muutoin viimeaikoina olen joutunut taas etsimään itseäni, ehken kokonaan vielä löytänyt mutta hitusen paremmalla suunnalla ollaan. Selittämätön väsymys on seurannut aivan turhan pitkään, samoin alati kasvava inho omaa (jälleen kerran) muuttunutta kroppaa kohtaan. Pakko vain kiskoa jättimäistä härkää sarvista ja alkaa karistamaan ongelmaa kerrallaan. Ehkä tästä vielä hyvä tulee, aina en jaksa uskoa. Koskaan en ole itseeni täysin tyytyväinen ollut, mutta tällainen jatkuva inhoaminen on lannistavampaa kuin mikään.
Muutaman päivän sisään on jo pientä parannusta ollut havaittavissa, ja olo on jo hitusen pirteämpi. Turhaan tulee vain jo pohdittua tulevaa talvea; pahentaako lisääntyvä pimeys taas olon vai auttaako väistyvä aurinko peittämään ongelmat?
Kesti 27 vuotta tajuta että itse olen itseni pahin (ja ainoa) vihollinen. Itsestään ei kuitenkaan eroon pääse, täytynee pikkuhiljaa opetella rakastamaan. Tai edes hyväksymään.
- Terhi
maanantai 16. helmikuuta 2009
Tämäkin aika koitti?
Minä naamakirjassa? Ei ole tosi... taitaa kuitenkin olla. Olosuhteiden pakosta, väitän; ihmisiä ei löydä saati tavoita nykypäivänä mistään ;)
torstai 5. helmikuuta 2009
Näin se on nähtävä
...jälleen yksi vuosi lisää mittarissa, ojennan virtuaalisen Runebergilaisen Sinullekin, ole hyvä:
Ihan tässä alkaa muistelemaan menneiden vuosien syntymäpäiviä, ja pari erityistä heti päälimmäisinä:
1997: Surua. Näin papan viimeksi Joulun jälkeen, ei aivan oma itsensä mutta kuka nyt flunssassa olisi. Nyt tuo flunssaksi luultu on vienyt papan koneiden avulla elämästään kiinni pitämään, uneen josta ei enää kohta heräisi. Ensimmäinen syntymäpäivä kun kuulen äidin onnittelut vain puhelimitse, ja nekin hajamielisesti. 'Juhlitaan sitten vähän myöhemmin'. Sisko antaa äidinkin puolesta lahjan, suloinen koru mutta nykyään en halua sitä nähdäkään.
2002: Uuden elämän kynnyksellä. Asunto jota en kodiksi koskaan sanonut, kokee pikaisen siivousyrityksen. Ovesta tupsahtaa kaksi nuorta tyttöä uteliaina. 'ai sulla on ollut synttärit - juu noista korteista päättelin. Onnea!' Vaivautuneena esittelen asuntoa urheellisesti, vaikea keksiä hyvää sanottavaa - ja sekin johtuu vain omista muistoista. Näyttö on onneksi nopeasti ohi ja tytöt poistuvat - innoissaan, onhan heillä kohta ikioma vuokrakaksio suoraan keskustassa parhaiden bilepaikkojen naapurissa. Parasta on etten edes vielä tiedä että vuoden päästä saan viettää syntymäpäivääni myös oman tyttäreni kanssa... tosin vielä ennen sitä on aivan pian luvassa Suuri Tuntematon ja enkelin vierailu.
Muita en edes muista nyt, vaikka mahtuuhan noita.
- - -
Miltä sitten tuntuu? Ei miltään. Rakkain sanoi aamulla että alan kohta olemaan ensisynnyttäjien keskiarvoiässä - näinhän se on. Pitäisikö aloittaa kierros alusta?
Olen vain niin uskomattoman tyytyväinen, kiitollinenkin. 27 vuotta mittarissa, kolme täydellistä lasta ja täydellisin mies. Paras paikka asua, kotoisa koti (ehkä tosin kohta suurempi). Upea ja haasteellinen työ odottamassa paluutani, ihanat ihmiset siellä ja uudet mahdollisuudet avoinna.
Ei ole vuosikausien opiskeluhikoilua takana, mutta ehtiihän tuota. Olen kuitenkin päässyt siihen mihin olen halunnutkin, pidemmällekin. Elämä on ottamistensa jälkeen antanut aivan uskomattoman paljon, siitä muistan kiittää.
Päivän tähänastinen onnittelujen saldo on oma perhe, lisäksi äiti ja mummo-rakas. Mummo soitti heti aamusta, onnittelut joita aina erityisesti odotan, niin tärkeät. Muutaman päivän päästä saankin vuorostani onnitella mummoa... taidanpa lähettää kortinkin.
Kahvi kupissa lähenee loppuaan ja Pienin ähisee kutsuvasti. Pidä Sinä huolta itsestäsi, aivan erityisesti juuri tänään <3.>
Ihan tässä alkaa muistelemaan menneiden vuosien syntymäpäiviä, ja pari erityistä heti päälimmäisinä:
1997: Surua. Näin papan viimeksi Joulun jälkeen, ei aivan oma itsensä mutta kuka nyt flunssassa olisi. Nyt tuo flunssaksi luultu on vienyt papan koneiden avulla elämästään kiinni pitämään, uneen josta ei enää kohta heräisi. Ensimmäinen syntymäpäivä kun kuulen äidin onnittelut vain puhelimitse, ja nekin hajamielisesti. 'Juhlitaan sitten vähän myöhemmin'. Sisko antaa äidinkin puolesta lahjan, suloinen koru mutta nykyään en halua sitä nähdäkään.
2002: Uuden elämän kynnyksellä. Asunto jota en kodiksi koskaan sanonut, kokee pikaisen siivousyrityksen. Ovesta tupsahtaa kaksi nuorta tyttöä uteliaina. 'ai sulla on ollut synttärit - juu noista korteista päättelin. Onnea!' Vaivautuneena esittelen asuntoa urheellisesti, vaikea keksiä hyvää sanottavaa - ja sekin johtuu vain omista muistoista. Näyttö on onneksi nopeasti ohi ja tytöt poistuvat - innoissaan, onhan heillä kohta ikioma vuokrakaksio suoraan keskustassa parhaiden bilepaikkojen naapurissa. Parasta on etten edes vielä tiedä että vuoden päästä saan viettää syntymäpäivääni myös oman tyttäreni kanssa... tosin vielä ennen sitä on aivan pian luvassa Suuri Tuntematon ja enkelin vierailu.
Muita en edes muista nyt, vaikka mahtuuhan noita.
- - -
Miltä sitten tuntuu? Ei miltään. Rakkain sanoi aamulla että alan kohta olemaan ensisynnyttäjien keskiarvoiässä - näinhän se on. Pitäisikö aloittaa kierros alusta?
Olen vain niin uskomattoman tyytyväinen, kiitollinenkin. 27 vuotta mittarissa, kolme täydellistä lasta ja täydellisin mies. Paras paikka asua, kotoisa koti (ehkä tosin kohta suurempi). Upea ja haasteellinen työ odottamassa paluutani, ihanat ihmiset siellä ja uudet mahdollisuudet avoinna.
Ei ole vuosikausien opiskeluhikoilua takana, mutta ehtiihän tuota. Olen kuitenkin päässyt siihen mihin olen halunnutkin, pidemmällekin. Elämä on ottamistensa jälkeen antanut aivan uskomattoman paljon, siitä muistan kiittää.
Päivän tähänastinen onnittelujen saldo on oma perhe, lisäksi äiti ja mummo-rakas. Mummo soitti heti aamusta, onnittelut joita aina erityisesti odotan, niin tärkeät. Muutaman päivän päästä saankin vuorostani onnitella mummoa... taidanpa lähettää kortinkin.
Kahvi kupissa lähenee loppuaan ja Pienin ähisee kutsuvasti. Pidä Sinä huolta itsestäsi, aivan erityisesti juuri tänään <3.>
torstai 29. tammikuuta 2009
Elämää ja elokuvia
Tiedätkö sen tunteen, sen polttavan kutinan joka voimistuu päivä päivältä? Kun kauppalappua varten etsitty tyhjä paperi ja kynä aiheuttavat lähes tuskaisen tunteen - tyhjän sivun syndrooma nostaa päätään ja lujaa.
Niin, kirjoittajan halu kirjoittaa ei nukahda koskaan - eikä siedä pitkittyneitä taukoja. Tätä naputtelen pelkällä oikean käden viissormijärjestelmällä, vasemmalla olalla kuorsaa Pienin. Tänään on taas pystynukkumisen päivä, oma hiljainen sänky ei ole läheskään niin mukava kuin äidin olkapää ja taustalla siskojen leikkiäänet.
Pöytäkoneella satunnainen näpyttely siis sujuu näinkin, mutta oma läppäri ja sadat aloitetut tekstit joutuvat odottamaan oikeaa syventymistä. Vaikka odotus siihen onkin tuskaisaa, aion siliti odottaa - en halua turhautua siihen että päässäni vilisevät tekstivyöryt joutuvat purkautumaan ulos yksittäisinä napsutteluina liian hitaasti.
- - -
Viimeöiset unet ovat taas olleet Outoja, pätkittäiset nukkumiset tekevät jälleen tehtävänsä unikuviin. Psykopaattisia elokuvanpätkiä, katkelmia ihmisistä menneisyydessä ja oudon outoja tapahtumia. Unet nyt ovat mitä ovat, ikäni outoja unia nähneenä alkaa jo tottua... väkisinkin vaan tulee välillä pohdittua miten ihmisen alitajunta voikaan olla outo.
Tai ihmisen elämä täynnä liian värikkäitä elokuvia, kiitos Rakkaimman suloisen keräilyvillityksen - tai lähinnä jo elämäntavan :D... kieltämättä viimeaikojen helmiksi nousivat (puhtaasti oma mielipide:) Kungfu Hustle, The Number 23, The Prestige ja Thank You for Smoking vain muutamia mainitakseni.
Elämä on tällaisenaan aikasta mukavaa. Pienin raivasi tiensä sydämiimme välittömästi ensiähinöistään lähtien, ja päivät kotona kolmen touhuajan kanssa jopa sujuvat.. no pientä kaaosta joskus ilmassa, se vain kuuluu asiaan ;)
Pidähän Sinä itsestäsi huolta, ja siitä Tärkeimmästä vieressäsi. Elämä on Nyt, kerro millaisena se Sinulle näyttäytyy?
- Terhi
Niin, kirjoittajan halu kirjoittaa ei nukahda koskaan - eikä siedä pitkittyneitä taukoja. Tätä naputtelen pelkällä oikean käden viissormijärjestelmällä, vasemmalla olalla kuorsaa Pienin. Tänään on taas pystynukkumisen päivä, oma hiljainen sänky ei ole läheskään niin mukava kuin äidin olkapää ja taustalla siskojen leikkiäänet.
Pöytäkoneella satunnainen näpyttely siis sujuu näinkin, mutta oma läppäri ja sadat aloitetut tekstit joutuvat odottamaan oikeaa syventymistä. Vaikka odotus siihen onkin tuskaisaa, aion siliti odottaa - en halua turhautua siihen että päässäni vilisevät tekstivyöryt joutuvat purkautumaan ulos yksittäisinä napsutteluina liian hitaasti.
- - -
Viimeöiset unet ovat taas olleet Outoja, pätkittäiset nukkumiset tekevät jälleen tehtävänsä unikuviin. Psykopaattisia elokuvanpätkiä, katkelmia ihmisistä menneisyydessä ja oudon outoja tapahtumia. Unet nyt ovat mitä ovat, ikäni outoja unia nähneenä alkaa jo tottua... väkisinkin vaan tulee välillä pohdittua miten ihmisen alitajunta voikaan olla outo.
Tai ihmisen elämä täynnä liian värikkäitä elokuvia, kiitos Rakkaimman suloisen keräilyvillityksen - tai lähinnä jo elämäntavan :D... kieltämättä viimeaikojen helmiksi nousivat (puhtaasti oma mielipide:) Kungfu Hustle, The Number 23, The Prestige ja Thank You for Smoking vain muutamia mainitakseni.
Elämä on tällaisenaan aikasta mukavaa. Pienin raivasi tiensä sydämiimme välittömästi ensiähinöistään lähtien, ja päivät kotona kolmen touhuajan kanssa jopa sujuvat.. no pientä kaaosta joskus ilmassa, se vain kuuluu asiaan ;)
Pidähän Sinä itsestäsi huolta, ja siitä Tärkeimmästä vieressäsi. Elämä on Nyt, kerro millaisena se Sinulle näyttäytyy?
- Terhi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
