****

Samaan aikaan niin kovin oikealla polulla, ja hitusen solmussa ajatusten kanssa. Miten voikin olla yhtäaikaa niin onnellinen, peloissaan, odottavainen, tunteellinen, hämmentynyt, iloinen, ja haikea olla?

Suhteellisuusteorioitsemista

Mikä määrää lopulta ihmisessä moraalin, sen määrän ja luonteen? Toiset kun ovat rakkaimmilleen uskollisia vain siksi että 'niin kuuluu tehdä', toiset siksi että rakastamaansa ihmistä ei halua satuttaa, ja kolmannet siksi kun toisen pettäminen on jo pelkästään ajatuksena niin vastenmielinen ettei se tule kysymykseenkään.  Mikä sanelee sen miten asia kenenkin kohdalla menee?


Varsinkin kun nykyään itse elää uskollisessa parisuhteessa joka on alkanut jo kohta kymmenen vuotta sitten, tulee mietittyä toisinaan miksi toisten kohdalla lipsuminen on niin helppoa. Edes oma niin sanottu aiempi elämä vähemmän uskollisena ihmisenä ei aina auta asiaa miettiessä. Itse pistää monet asiat vain sen piikkiin miten paljon nuorempi ja typerämpi silloin oli, miten paljon vähemmän tiesi ja miten vähän sitä arvosti silloin itseäänkin. Jotenkin sitä automaattisesti tulee ajateltua että ihminen kasvaessaan oppii enemmän myös siitä miten itseään ja toisiaan Oikeasti pitäisi kohdella.


Kuulen jatkuvasti erilaisia syy-ja-seuraus -selityksiä, joilla on ehkä hyvä paikkailla omaa repaleista omaatuntoa. Kuitenkin ne kaikki päättyvät tarkemmin analysoitaessa siihen yhteen ja samaan lopputulemaan; ihminen ei itse ole tarpeeksi vahva. Vahvuutta tarvitaan siihen että itse ymmärrät saattaa asiat nykyisessä suhteessa päätökseen, jos kerran yhteistä tulevaisuutta ei ole. Vahvuutta tarvitaan siihen että osaat pitää omasta itsestäsi ja ehjyydestäsi kiinni, kaikkein eniten kun nämä asiat aina satuttavat omaa sydäntä.


Toisaalta koko saarnaaminen ja paasaaminen on täysin yhtä tyhjän kanssa, jokaisen kun pitää nämäkin asiat aivan itse tajuta ja oppia. Kunhan nyt on mukava lätistä ihan vakavastikin :P


Terhi (...ja liikaa kahvia)

 

Mistä se iskee?

Melankolia. Harmaus. Ei synkkyys, ei masennus, ei epätoivo. Surullisuuskin kai. Ajoittain yllättävä nippu tunnetiloja jotka eivät ole sieltä pirteimmästä päästä. Usein riittää tietty biisi, helpoimmat mainittavat Snow Patrolin Run tai SMG:n Lopulta olemme kuitenkin yksin, Zen Cafén Todella Kauniista puhumattakaan. Aivan sama mistä nuo laulut kertovat, kaikki riippuu tunteesta jotka ne nostavat pintaan kun sopivalla hetkellä soivat.


Onko siinä melankoliaan uppoutumisessa sitten jotain väärää tai huonoa? Äkkiä ajateltuna ei tietenkään, mutta toisaalta taas riippuu täysin tilanteesta. Hitusen hankala selittää arkisena maanantai-aamupäivänä esikoiselle miten mukava olisi keskustella siitä miten luokkakaveri hermostui matikankokeessa mutta kun äiti on nyt vähän mietteissään. 


Mitähän ne mietteet sitten ovat? Periaatteessa jos ne listaisi ajatusvirtana ylös, voisi jopa saada aivan täysin väärän kuvan Minusta. Typerästi sanottu, ajatusvirran kun pitäisi nimenomaan olla sitä minuinta minää. Ja jos totta puhutaan niin nämä satunnaiset kirjoitukseni ovat sitä ajatusvirtaa lähes puhtaimmillaan, eipä näitä tule editoitua tai näihin jäädä pilkun paikkaa miettimään. Pitäisikö?


Jos ei itselleen osaa tai uskalla ajatuksiaan paljastaa, kenelleköhän sitten? En ymmärrä mitä pelättävää on. En sentään tietääkseni suunnittele terrorristista iskua tai muuta kovinkaan tuhoisaa. Kunhan heittelen pääni sisälle varastoituja muistojen ja mietteiden laatikoita sinne ja tänne, koitan purkaa pois ne joita ei muka enää tarvita.


Usein tulee ihmeteltyä miten elävät ne ihmiset jotka eivät muka koskaan muistele menneitä? Jotka eivät ikinä jää pyörittelemään mielessään koettuja tunteita ja ajatuksia, vaikka niistä olisikin aikaa tai vaikka ne olisivatkin niinsanotusti merkityksettömiä nykyhetki huomioiden? Ovatko näin elävät ihmiset muita köyhempiä vai rikkaampia?


Olisi toisaalta upea osata työntää mielestään täysin pois jotkin eletyt ja koetut asiat, jättää ne täysin huomioimatta. Niin mielelläni deletoisin osan kaikesta eletystä kuormasta, en kaipailisi perään. Mutta sitten taas jään pohtimaan sitä tosiasiaa että kaikki se on tehnyt minusta juuri sen ihmisen joka olen nyt. Jos jotakin (ihan hetkellistäkin) välistä poistetaan pysyvästi, pyyhitään jäljettömiin, jääkö jotakin oleellista minustakin pois?


Jos sieluni ja sydämeni läpivalaistaisiin, löytyisi iso kasa kaikenkokoisia jälkiä aina pikku naarmuista isoihin arpiin. Avonaisia, edelleen vuotavia haavoja tuskin löytyisi ainakaan helposti, ja kaikesta kuultaisi päällimmäisenä jatkuva parantuminen. En koskaan lakkaa tekemästä virheitä, enkä koskaan tule olemaan valmis, mutta Luojalle kiitos olen kai viimeinkin oppinut oppimaan. 

Jos olet siinä juuri Nyt, kerro mitä ajattelet. Sensuroimatta.

Terhi.

Tänään.

Sateen äärellä mietin vuosia jotka menivät, vuosia jotka ovat tulossa. Onko tänään hyvä, näin hyvä, tässä ja nyt?

Ajatuskia

Ei, otsikossa ei ole kirjoitusvirhe. Tämä heti pois näin alkuun tieltä. Jos ajatukset ovat tuskaisempia kuin tavalliset maanantai-ajatukset, ne ovat ajatuskia.

Toisaalta taas tuskaiset ajatukset viittaavat johonkin suureen henkilökohtaiseen hämmennykseen tai kriisiin, ja usko tai älä ei nyt tunnu siltäkään. Kunhan koitan sohia mielessä pyöriviä aatoksia kauemmaksi, vaikka oikeasti niitä pitäisikin ajatella.

Huoli Ystävästä. Kuitenkin, ilo siitä että on Ystävä. Ja taas kauhean paha olla siitä syystä miten Ystävällä menee. Ihana tunne siitä että toinen sanoi tärkeäksi, että vaikka niin vähän aikaa on tunnettu niin kokee että olen Ystävä, todella. Ja samalla voisin räjäyttää pari seinää siitä hyvästä että tiedän liian hyvin kuinka kauheaa kaikki on toisella.

Täytynee avata liian pitkästä aikaa ihan oikea päiväkirja ja päästää sinne ulos kaikki kuultu ja nähty, ehkä sitä sitten saisi kaiken paremmin järjesteltyä päässäänkin. Niin hieno ja monipuolinen kuin tämä koko sähköinen / virtuaalinen / mikälieläinen maailma onkaan, niin kaikessa inhimillisyydessäni en pysty / aio / tahdo purkaa tänne ajatuksiani toisten elämästä niin että ne olisi suoraan tunnistettavissa, arvosteltavissa. Omani sille alttiiksi tuon useinkin, mutta kaikeksi onneksi tiedän kuinka harva näitä rivejä eksyy lukemaan joten sekään ei haittaa.

Jaarittelen. Kirjoitan näitäkin sanoja vain siksi ettei tarvitsisi kirjoittaa mitään oikeaa, jatkaa keskeneräisiä töitä. Ja kun piti taas päästä sanomaan jotain sanomatta itse asiaa. Äsh.

Oma maailma? Järjestyksessä, kai. Ainakin jos ei liikaa ajattele. Niin kai on hyvä? Miksi pitäisi liikaa analysoida? Joka hetki kun pysähdyn ajattelemaan ja tulkitsemaan sitä miten kaikki on, huomaan ettei kaikki ole ihan hyvin. En siis tee niin enää. (ainakaan hetkeen)

Terhi

Mielen inventaario

Asiat pitää laittaa järjestykseen, ehkä nimenomaan tärkeys-sellaiseen. Niinhän sitä sanotaan. Miten on ajatuksien laita? Pitääkö niitäkin säännöllisesti pöyhiä ja niputtaa, järjestellä ja lokeroida, heittää vanhoja ja kuluneita pois? Missä on silppuri joka tuhoaa sen kaiken moskan?

Olen ollut aina, ihan ihan niin kauan kuin muistan, hyvä laatikoimaan ajatuksia ja tunteita isoihin pahvilaatikoihin, jotka sitten puolestaan työnnetään mielen kellariin niin pimeään nurkkaan kuin mahdollista. Hyvä puoli tässä systeemissä on aina ollut se että vaikka mitä tapahtuisi, voi elämää jatkaa niinkuin kaikki edelleen olisi vallan ehyttä. Huono puoli, ehkä juuri se mikä lopulta romuttaa koko järjestelmän, on sitten se että nuo laatikkopinot tuppaavat kaatuilemaan ja levittävät sisältönsä aika-ajoin kuitenkin päivänvaloon.

Tästä olen vuosien aikana puhunut joillekin, kuullut monesti ettei 'niin oikein kannattaisi tehdä'. Paha juttu vain on se ettei tällaista järjestelmää oikein saa enää pysäytettyä. Menneiden tunteiden kaatopaikkaa kun ei noin vaan saa räjäytettyä ilmaan, jokainen laatikko kun olisi vuorollaan avattava ja käytävä perusteellisesti läpi. Riittääkö siihen yksi ihmiselämä?

Mietin jopa sitä että kaikkeen saattaisi edes välilisenä ratkaisuna olla kirjoittaminen. Antaisi kaiken vyöryä kynästä paperille, näppäimistöstä näytölle - silloin kaikki pääsisi kellarista ulos ja niitä voisi ehkä sitten ajan kanssa käydä läpi. Tähän toki vaadittaisiin juuri se mielentila jossa voit vain kirjoittaa tuntitolkulla suomatta lainkaan sen syvempiä ajatuksia sille mitä ja mistä kirjoitat.

Toisinaan kellarin laatikoista avautuu vain yksi kerrallaan, jokin minkä jo ihan todella luulit tuhonneesi. Sisältö jää pyörimään ja vaivaamaan, huomaat kulkevasi päivät läpi hienoisen sumun vallassa, mennyttä samalla mielessä uudelleen eläen. Miksi näin on? Miten jonkin asian saa käsiteltyä loppuun, niin ettei siihen enää ole mitään lisättävää? Missä on se piste?

Lupasin yhdestä tällaisesta kirjoittaa enemmänkin, antaa lopulta Ystävälle luettavaksi. Luottamusta se kysyy, sitä toki on. Pelkään silti. Pelkään että tuon jälkeen Ystävä tajuaa minusta jotain uutta, vaikka asioista onkin jo aikaa. Huomaa että olen kiero ja omituinen, ihmettelee muttei uskalla kysyä. Toisaalta pelkään myös että huomaan itse itsestäni jotain, tajuan että asiat olivat täysin eri tavalla kuin muistinkaan. Täytyy vain uskaltaa.

Pystyykö joku oikeasti sellaiseen? Työntämään tapahtuneet asiat kokonaan pois, tai käsittelemään ne juuri siinä ja sellaisina kuin ne eteen tulevat. Niin ettei koskaan enää niihin tarvitse palata, koskaan enää miettiä mitä jos? Miksi niin oli? Mitä se toinen ajatteli? Muistaako enää?

Jos joku sen osaa, kerro. Miten se tehdään? Ehkä minäkin olisin jälleen ehjempi.


- Terhi

Onnea kulta

Seitsemän vuotta sitten teit minusta Äidin, samalla ihmisen joka vihdoin ymmärsi elämän tarkoituksen. Onnea, äiti rakastaa Sinua mussukkani.

Terhi