Kesäinen

Iltalinnut kuulostavat pelokkailta - tai nälkäisiltä. Taitavat olla kevään poikasia, huutelemassa lisää matoja tai ötököiltä pesän uumenista. Pian oppivat että itse täytyy pienenkin linnun eväänsä hankkia, ja pian jo lentää pesästä pois.

Mietin tässä hiljattain omaa pesästä lentoani. Asia oli kai harvinaisenkin pitkään harkittu, kovasti mietitty. En miettinyt niinkään sitä miltä tuntuisi pyörittää omaa arkea, tai sitä miten rankaksi tulisi oman leivän hankkiminen. En pohtinut huonekalujen järjestystä enkä murehtinut siivouspäivien vastuuta. Pohdin kaiholla sitä etten enää tekisi äidin kanssa pastasalaattia futuristisella reseptillä vain meille kahdelle, juoruaisi keittiön pöydän ääressä kaikesta mahdottomasta ja mahdollisesta. Mietin että olin vasta saanut valita minihuoneeni kaapiston oven värit - ja nyt jättäisinkin tuon kaiken taakseni. Miksi sitten lähdin?

Ymmärsin kai lopulta että se oli normaalia elämässä - asioiden taakseen jättäminen. Kaiken täytyi muuttua, maailma pyöri ympäri ja me sen mukana. Huomasin liiankin pian miten elämässä tuli vastaan lisää taaksejättämisiä, lisää pettymyksiä ja suuria muutoksia.

Mutta tuli myös lisää iltoja äidin kanssa kahvikupin äärellä, pohdintoja saunaillan jälkeen ennenkuin kurvasin jäisellä Samaralla takaisin asuntooni - siihen yksinäisempään. Siellä yksinäisyydessäni ymmärsin niin paljon muutakin, ja se teki minusta Tämän Ihmisen.

- - -

Sisko, rakas siskoni - kolmekymmentä vuotta olet jo tämän maapallon päällä elämää viettänyt. Vastahan me oltiin ihan pieniä? Leikittiin muovieläimillä ja tapeltiin huoneen siivoamisesta, tiedettiin kaikki kaikesta ja elämä oli avoinna. Nyt on kaikki niin kovin toisin, vaikka maailma taitaakin vielä olla sama. Sinulla on kiireinen elämäsi rakkaassa työssä ja harrastuksissa, vierelläsi niin kovin sinun oloinen rakkaasi ja pieni valloittava kummihaukku. Minulla oma kiireinen elämäni yhteensovittaen työn ja perheen kuvioita, elämämme kuin kolikon kaksi kääntöpuolta. Pääasia kai että olemme tyytyväisiä, onnellisia?

- - -

Niin, kai sen voi jo kertoa muullekin maailmalle; emme kauaa ole enää 'vain me neljä'. Kolmas Pieni myllää jo itseään hyvin tunnetuksi vatsani suojassa, perhe valmiina vastaanottamaan hänet avosylin ja -sydämin. Joulukuullla on tänä vuonna aivan erityinen merkitys meille, ja kaikilla tärkeää odotettavaa <3

Olen niin kovin tyytyväinen saavutettuun työasemaani, ehdin vallan hyvin näyttämään kynteni ja työskentelemään 'sopivan aikaa' ennen kuin alkaa pidemmän sortin loma. Toisaalta taas kaipaan kotoilua, aikaa myös isompien lasten kanssa - ennenkuin kasvavat lisää.

Tiedän että tulee olemaan taas omat haasteensa jakaa huomiotaan nyt kolmelle, mutta entuudestaan tiedän ettei olemassaolevan rakkauden määrää tarvitse jakaa - se lisääntyy vähintään saapuvan kohteen verran. Ja tulevalla Pienellä on maailman parhaat isosiskot (ja maailman paras isä) huolehtimassa, ehdin vallan hyvin keskittyä koko perheeseen.

- - -

Ajatukseni kääntyivät äskettäin tajuamaan miten nopeasti viimeisimmät kymmenen vuotta ovat kuluneet. Vastahan oli vuosi 1998 - vaikken edes muista mitä silloin tein. Ikää oli hurjat 16 vuotta, maailma taisi tuntua aika suurelta vielä silloin. Aloitinko ammattikoulun tuolloin? Hassua. Joskus sitä toivoo että olisi harrastanut kunnon päiväkirjan pitoa, voisi tosissaan palata ajassa taaksepäin.

Nykyisin menneen muistaa lähinnä perhettään katsoen, viimeisimmästä reilusta kuudesta vuodesta muistan kaiken hyvinkin tarkalleen. Ja tiedän etten koskaan unohdakaan :)


Muistele tänään kaikkea (ja kaikkia) jo unohdettua, saatat huomata jotakin tärkeää.


Terhi