Mistä se iskee?

Melankolia. Harmaus. Ei synkkyys, ei masennus, ei epätoivo. Surullisuuskin kai. Ajoittain yllättävä nippu tunnetiloja jotka eivät ole sieltä pirteimmästä päästä. Usein riittää tietty biisi, helpoimmat mainittavat Snow Patrolin Run tai SMG:n Lopulta olemme kuitenkin yksin, Zen Cafén Todella Kauniista puhumattakaan. Aivan sama mistä nuo laulut kertovat, kaikki riippuu tunteesta jotka ne nostavat pintaan kun sopivalla hetkellä soivat.


Onko siinä melankoliaan uppoutumisessa sitten jotain väärää tai huonoa? Äkkiä ajateltuna ei tietenkään, mutta toisaalta taas riippuu täysin tilanteesta. Hitusen hankala selittää arkisena maanantai-aamupäivänä esikoiselle miten mukava olisi keskustella siitä miten luokkakaveri hermostui matikankokeessa mutta kun äiti on nyt vähän mietteissään. 


Mitähän ne mietteet sitten ovat? Periaatteessa jos ne listaisi ajatusvirtana ylös, voisi jopa saada aivan täysin väärän kuvan Minusta. Typerästi sanottu, ajatusvirran kun pitäisi nimenomaan olla sitä minuinta minää. Ja jos totta puhutaan niin nämä satunnaiset kirjoitukseni ovat sitä ajatusvirtaa lähes puhtaimmillaan, eipä näitä tule editoitua tai näihin jäädä pilkun paikkaa miettimään. Pitäisikö?


Jos ei itselleen osaa tai uskalla ajatuksiaan paljastaa, kenelleköhän sitten? En ymmärrä mitä pelättävää on. En sentään tietääkseni suunnittele terrorristista iskua tai muuta kovinkaan tuhoisaa. Kunhan heittelen pääni sisälle varastoituja muistojen ja mietteiden laatikoita sinne ja tänne, koitan purkaa pois ne joita ei muka enää tarvita.


Usein tulee ihmeteltyä miten elävät ne ihmiset jotka eivät muka koskaan muistele menneitä? Jotka eivät ikinä jää pyörittelemään mielessään koettuja tunteita ja ajatuksia, vaikka niistä olisikin aikaa tai vaikka ne olisivatkin niinsanotusti merkityksettömiä nykyhetki huomioiden? Ovatko näin elävät ihmiset muita köyhempiä vai rikkaampia?


Olisi toisaalta upea osata työntää mielestään täysin pois jotkin eletyt ja koetut asiat, jättää ne täysin huomioimatta. Niin mielelläni deletoisin osan kaikesta eletystä kuormasta, en kaipailisi perään. Mutta sitten taas jään pohtimaan sitä tosiasiaa että kaikki se on tehnyt minusta juuri sen ihmisen joka olen nyt. Jos jotakin (ihan hetkellistäkin) välistä poistetaan pysyvästi, pyyhitään jäljettömiin, jääkö jotakin oleellista minustakin pois?


Jos sieluni ja sydämeni läpivalaistaisiin, löytyisi iso kasa kaikenkokoisia jälkiä aina pikku naarmuista isoihin arpiin. Avonaisia, edelleen vuotavia haavoja tuskin löytyisi ainakaan helposti, ja kaikesta kuultaisi päällimmäisenä jatkuva parantuminen. En koskaan lakkaa tekemästä virheitä, enkä koskaan tule olemaan valmis, mutta Luojalle kiitos olen kai viimeinkin oppinut oppimaan. 

Jos olet siinä juuri Nyt, kerro mitä ajattelet. Sensuroimatta.

Terhi.