Mielen inventaario

Asiat pitää laittaa järjestykseen, ehkä nimenomaan tärkeys-sellaiseen. Niinhän sitä sanotaan. Miten on ajatuksien laita? Pitääkö niitäkin säännöllisesti pöyhiä ja niputtaa, järjestellä ja lokeroida, heittää vanhoja ja kuluneita pois? Missä on silppuri joka tuhoaa sen kaiken moskan?

Olen ollut aina, ihan ihan niin kauan kuin muistan, hyvä laatikoimaan ajatuksia ja tunteita isoihin pahvilaatikoihin, jotka sitten puolestaan työnnetään mielen kellariin niin pimeään nurkkaan kuin mahdollista. Hyvä puoli tässä systeemissä on aina ollut se että vaikka mitä tapahtuisi, voi elämää jatkaa niinkuin kaikki edelleen olisi vallan ehyttä. Huono puoli, ehkä juuri se mikä lopulta romuttaa koko järjestelmän, on sitten se että nuo laatikkopinot tuppaavat kaatuilemaan ja levittävät sisältönsä aika-ajoin kuitenkin päivänvaloon.

Tästä olen vuosien aikana puhunut joillekin, kuullut monesti ettei 'niin oikein kannattaisi tehdä'. Paha juttu vain on se ettei tällaista järjestelmää oikein saa enää pysäytettyä. Menneiden tunteiden kaatopaikkaa kun ei noin vaan saa räjäytettyä ilmaan, jokainen laatikko kun olisi vuorollaan avattava ja käytävä perusteellisesti läpi. Riittääkö siihen yksi ihmiselämä?

Mietin jopa sitä että kaikkeen saattaisi edes välilisenä ratkaisuna olla kirjoittaminen. Antaisi kaiken vyöryä kynästä paperille, näppäimistöstä näytölle - silloin kaikki pääsisi kellarista ulos ja niitä voisi ehkä sitten ajan kanssa käydä läpi. Tähän toki vaadittaisiin juuri se mielentila jossa voit vain kirjoittaa tuntitolkulla suomatta lainkaan sen syvempiä ajatuksia sille mitä ja mistä kirjoitat.

Toisinaan kellarin laatikoista avautuu vain yksi kerrallaan, jokin minkä jo ihan todella luulit tuhonneesi. Sisältö jää pyörimään ja vaivaamaan, huomaat kulkevasi päivät läpi hienoisen sumun vallassa, mennyttä samalla mielessä uudelleen eläen. Miksi näin on? Miten jonkin asian saa käsiteltyä loppuun, niin ettei siihen enää ole mitään lisättävää? Missä on se piste?

Lupasin yhdestä tällaisesta kirjoittaa enemmänkin, antaa lopulta Ystävälle luettavaksi. Luottamusta se kysyy, sitä toki on. Pelkään silti. Pelkään että tuon jälkeen Ystävä tajuaa minusta jotain uutta, vaikka asioista onkin jo aikaa. Huomaa että olen kiero ja omituinen, ihmettelee muttei uskalla kysyä. Toisaalta pelkään myös että huomaan itse itsestäni jotain, tajuan että asiat olivat täysin eri tavalla kuin muistinkaan. Täytyy vain uskaltaa.

Pystyykö joku oikeasti sellaiseen? Työntämään tapahtuneet asiat kokonaan pois, tai käsittelemään ne juuri siinä ja sellaisina kuin ne eteen tulevat. Niin ettei koskaan enää niihin tarvitse palata, koskaan enää miettiä mitä jos? Miksi niin oli? Mitä se toinen ajatteli? Muistaako enää?

Jos joku sen osaa, kerro. Miten se tehdään? Ehkä minäkin olisin jälleen ehjempi.


- Terhi